Arvostamani kielitieteilijä ja vaikuttaja Janne Saarikivi otti Journalisti-lehdessä kantaa tarinallisuuteen. Saarikiven juttuja on ilo lukea, ja monesti hänen nuolensa osuu maaliin. Niin tälläkin kertaa. Kolumnissaan hän kritisoi tarinallisuuden tunkeutumista älyn linnakkeeseen, yliopistomaailmaan.
Tässä muutamia tekstistä irrotettuja kohtia:
”Kaupassa myydään kahta kolajuomaa. Toisen hinta on kaksinkertainen, koska siihen liittyy tarina”
”Tarina on muoto, johon mieli pakottaa todellisuuden”
”Satunnaiset tapahtumat näyttävät johdonmukaisesti kuljettavan meitä sinne, minne meidän pitikin mennä”
Kuten Saarikivikin huomauttaa, ihmisen mieli kertoo jatkuvasti tarinaa. Me itse olemme tuon tarinamme päähenkilö, ja muistamme asiat, jotka liitämme osaksi tätä tarinaa. Yksittäisistä asioista tulee merkityksellisiä vain osana jotain kokonaisuutta.
Tarinat vaikuttavat aivoihimme toisella tavalla kuin irralliset faktat. Ihmisellä on aivoissaan peilineuroneita, jotka auttavat kuulijan aivoja aktivoimaan samoja alueita, jotka aktivoituvat kertojan päässä. Kun tarinaa kertova kuvailee näkemäänsä, myös kuulijan aivoissa aktivoituu näköaivokuori. Tarinoissa on kyse empatiasta, samastumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan päähenkilön kokemuksista tulee omiamme, me koemme ne. Kaikki, joiden karvat ovat nousseet pystyyn elokuvateatterissa tai joka ei ole voinut laskea hyvää romaania kädestään ennen aamukolmea tietävät tämän.
Saarikivi suuntaa kritiikkinsä kilpailuun, jossa tutkijoiden piti kertoa tutkimuksestaan tarinoita, joita kuvitteelliset rahoittajat arvioivat. Hänelle tällainen, kuviteltukin, pitchaustilanne oli "pyhäinhäväistys". Saarikivi perustelee voimakasta sanavalintaa sillä, että ”tieteen koko merkitys on siinä, että ymmärrämme, vaikkakin hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, miten maailmassa ei ole tarinaa tai suunnitelmaa”.
Ihmismielen tehtävä on pitää itsensä koossa. Toimintakykyisenä. Tähän me tarvitsemme syy-seuraussuhteita ja jonkin rangan, johon liitämme uutta tietoa ja joka laittaa kokemuksemme perspektiiviin. Tästä jatkuvasti itsellemme kertomastamme tarinasta kumpuaa ajattelumme malli. Me ajattelemme tarinoina.
Saarikivi on kritiikissään paradoksin äärellä: tarvitsemme tarinoita ymmärtääksemme, että maailmassa tapahtuu asioita ilman tarinaa.
Niin ylevä kuin Saarikiven kaipuu aidon ja usein sattumanvaraisen totuuden äärelle onkin, ihmisen tarinoihin perustuva tapa käsitellä tietoa tuskin muuttuu kovin nopeasti.