Saarikivi ja tarinoiden paradoksi

Arvostamani kielitieteilijä ja vaikuttaja Janne Saarikivi otti Journalisti-lehdessä kantaa tarinallisuuteen. Saarikiven juttuja on ilo lukea, ja monesti hänen nuolensa osuu maaliin. Niin tälläkin kertaa. Kolumnissaan hän kritisoi tarinallisuuden tunkeutumista älyn linnakkeeseen, yliopistomaailmaan.

Tässä muutamia tekstistä irrotettuja kohtia:

”Kaupassa myydään kahta kolajuomaa. Toisen hinta on kaksinkertainen, koska siihen liittyy tarina”

”Tarina on muoto, johon mieli pakottaa todellisuuden”

”Satunnaiset tapahtumat näyttävät johdonmukaisesti kuljettavan meitä sinne, minne meidän pitikin mennä”

Kuten Saarikivikin huomauttaa, ihmisen mieli kertoo jatkuvasti tarinaa. Me itse olemme tuon tarinamme päähenkilö, ja muistamme asiat, jotka liitämme osaksi tätä tarinaa. Yksittäisistä asioista tulee merkityksellisiä vain osana jotain kokonaisuutta.

Tarinat vaikuttavat aivoihimme toisella tavalla kuin irralliset faktat. Ihmisellä on aivoissaan peilineuroneita, jotka auttavat kuulijan aivoja aktivoimaan samoja alueita, jotka aktivoituvat kertojan päässä. Kun tarinaa kertova kuvailee näkemäänsä, myös kuulijan aivoissa aktivoituu näköaivokuori. Tarinoissa on kyse empatiasta, samastumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan päähenkilön kokemuksista tulee omiamme, me koemme ne. Kaikki, joiden karvat ovat nousseet pystyyn elokuvateatterissa tai joka ei ole voinut laskea hyvää romaania kädestään ennen aamukolmea tietävät tämän.

Saarikivi suuntaa kritiikkinsä kilpailuun, jossa tutkijoiden piti kertoa tutkimuksestaan tarinoita, joita kuvitteelliset rahoittajat arvioivat. Hänelle tällainen, kuviteltukin, pitchaustilanne oli "pyhäinhäväistys". Saarikivi perustelee voimakasta sanavalintaa sillä, että ”tieteen koko merkitys on siinä, että ymmärrämme, vaikkakin hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, miten maailmassa ei ole tarinaa tai suunnitelmaa”.

Ihmismielen tehtävä on pitää itsensä koossa. Toimintakykyisenä. Tähän me tarvitsemme syy-seuraussuhteita ja jonkin rangan, johon liitämme uutta tietoa ja joka laittaa kokemuksemme perspektiiviin. Tästä jatkuvasti itsellemme kertomastamme tarinasta kumpuaa ajattelumme malli. Me ajattelemme tarinoina.

Saarikivi on kritiikissään paradoksin äärellä: tarvitsemme tarinoita ymmärtääksemme, että maailmassa tapahtuu asioita ilman tarinaa.

Niin ylevä kuin Saarikiven kaipuu aidon ja usein sattumanvaraisen totuuden äärelle onkin, ihmisen tarinoihin perustuva tapa käsitellä tietoa tuskin muuttuu kovin nopeasti.

Miksi tarinat vaikuttavat: mielten yhteys

Aivot puhuvat toisilleen tarinoin.

Oletko joskus tarinaa kuunnellessasi kokenut oivalluksen hetken? Tai sinusta on tuntunut, sinulla ja puhujalla on yhteys?

Tuo yhteys on todennettu neurologisin tutkimuksin, ja sille on nimikin: neural coupling. Suomeksi se voisi olla vaikkapa neuraalinen tai mielten yhteys. Neuraalisen yhteyden muodostuessa kuulijan aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin kertojankin aivoissa, ja kuulija ymmärtää, mitä kertoja tuntee ja haluaa sanoa.

Tohtori Greg Stephesin johtama tutkimusryhmä on selvittänyt tarinankerronnan ja muistamisen yhteyttä toiminnallisen magneettikuvauksen avulla. Tarinan kertojaa ja kuulijoita kuvattiin kertomuksen aikana magneettikuvauslaitteilla. Tutkijat mittasivat muun muassa, mitkä aivojen alueet aktivoituivat, kuinka laajalti ja millaisella viiveellä. Tarinan kertomisen jälkeen testattiin kysymysten avulla, mitä kuulijat tarinoista muistivat.

Tutkimuksesta nousi esille kaksi seikkaa, jotka auttoivat kuulijoita palauttamaan tarinan kuuntelemisen jälkeen: 1) mitä paremmin aktivoituneet alueet kertojan ja kuulijan aivoissa vastasivat toisiaan ja 2) mitä paremmin kuulija pystyi ennakoimaan kertojaa.

Mittaukset todellakin paljastivat, että joissakin tapauksissa kuulijan aivokuorella aktivoitui alue jo ennen kuin vastaava alue aktivoitui kertojan päässä.

Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että kuulija tiesi, mitä kertoja tulee sanomaan jo ennen kuin kertoja päästi asian suustaan. Kuulijan ja kertojan välinen yhteys oli niin syvä, että kuulija pystyi ennustamaan, mitä tarinassa tapahtuu.

Mikä tällaisen ennustamisen selittää? Se, että vangitsevimmat tarinat ovat aina arkkityyppisen tarinan rakenteen mukaisia. Sen elementtejä ovat samastuttava päähenkilö, päähenkilön halu, konflikti ja muutos.

Tarinoiden ennustaminen on itse asiassa hyvin arkipäiväinen ilmiö. Moni dekkarin lukija arvaa murhaajan ennen etsivää. Eri lajityyppeihin – länkkäreihin, scifiin, kauhuun, romanttiseen komediaan – kuuluvat tietyt konventiot, jotka tekevät kunkin genren tarinoista tuttuja ja jollain tavalla ennustettavia.

Samastuminen päähenkilöön ja hänen edesottamuksiinsa luo mielten yhteyden kertojan ja kuulijan välillä. Tarinan tapahtumien ennustamisen taas tekee mahdolliseksi ihmisen geeneihin koodattu ymmärrys arkkityyppisen tarinan lainalaisuuksista.

Linkki Stephensin ja hänen tutkimusryhmänsä tutkimukseen: http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2922522/